Näkökulma Noora Sandgrenin näyttelyyn ”Let” 5.10.–28.10.2018 Valokuvakeskus Perin galleriassa
Näihin teoksiin ei kieli yllä. Jokainen yritys tavoittaa sanoilla Noora Sandgrenin kuvamaailmaa vain jähmettää, sopeuttaa ja alistaa sen vierasperäiseen kontrolliin. Perustuuhan looginen ja lineaarinen ihmiskieli siihen olettamukseen, että asioista ja ilmiöistä tulee todellisia vasta kun ne on nimetty ja luokiteltu; vasta kun asioiden ja ilmiöiden välille on luotu eroja ja järjestystä.
Mutta näissä kuvissa ei erottelevaa järjestystä ole. Niiden kielioppi väistelee liukkaasti ihmiskeskeisten sanojen kontrollia ja haltuunottoa.
Antropologi Mary Douglas on kuvannut, kuinka ihmiselle on tyypillistä tarkastella maailmaa kategorioiden kautta. Kaikki se, mikä jää kategorioiden väliin tai ulkopuolelle kuuluu marginaaliin: anomalioiden, kaaoksen, epäjärjestyksen ja epäpuhtauden alaan. Douglasin mukaan näitä marginaaleja, reuna-alueita, on yhtäältä pidetty tabuna, saastaisina ja tartuttavina. Mutta toisaalta niihin on liitetty myös puhtautta ja kokonaisuutta heijastava pyhän käsite. Ajattelen, että Sandgrenin epämääräisissä, lian, eritteiden ja jätteiden omalakisesti synnyttämissä kompositioissa kyse on juuri sanoinkuvaamattomasta ihmeestä, ehkä jopa pyhästä.
Miten siis kirjoittaa näistä kompositioista? Olevaisuuden moneudesta, joka hengittää ja värähtelee, on äärimmäisen kaunis, hauras ja outo? Vakiintunut käytäntö olisi väistellä kielen toimimattomuutta kiinnittämällä sanansa tuttuun eli ihmiseen – rakentaa taiteilijan toimijuudesta vahva ja ensisijainen.
Ja onhan sanojen kohdentaminen Sandgrenin omaperäisiin työskentelytapoin todella palkitsevaa. Saa kuvailla, kuinka hän vuodenkierron ympäri tutkii luontoa puutarhassaan, kylvää ja istuttaa.
Eikä Sandgrenin puutarhassa kylvetä ja istuteta vain siemeniä ja taimia. Hän jättää vanhoja valokuvapapereita valottumaan kompostiin, kasvoilleen, lumeen ja vesisateeseen. Hän hankaa puiden jälkiä kierrätyspaperille. Piirtää valokuviin kielellään muotoa… Sandgren luo ja uudelleenluo puutarhan ajatusta paratiisinkaltaisena synnyttämisen, hoivan ja luomisen paikkana. Paikkana, jossa kaikki asiat ja oliot ovat tasa-arvoisessa suhteessa toisiinsa.
Silti kielen kiinnittyminen ainoastaan Sandgrenin taiteilijatoimijuuteen kolonialisoisi puutarhan ja teosten kuvamaailman. Se ylläpitäisi rajoja ja vanhoja hierarkiasuhteita.
Teoksia asuttaa rajaton moneus. Aineellinen ja aineeton, inhimillinen ja epäinhimillinen, luonnollinen ja keinotekoinen vaikuttavat yhdessä teoksiin. Siksi Sandgrenin taide pohjaa epävarmuuksille: teoksissa käytetyt vanhat valokuvapaperit ovat epäluotettavia, luonnon olosuhteet ennakoimattomia, kehon fyysiset reaktiot tilanne- ja sääsidonnaisia.
Tämä epävarmuuden eetos muistuttaa 1960-luvun uusrealistien pyrintöjä kuvata todellisuutta mahdollisimman vähäisin taiteellisin elein ja representaatioin: antamalla todellisuuden vain piirtyä esiin. Silti Sandgrenin teoksissa ajatus todellisuuden omalakisesta esiintulemisesta on vieläkin radikaalimpi.
Teoksia voi lukea näkyminä, joissa valoherkkä paperi kutsuu ja tallentaa pinnalleen vieraanvaraisesti kaiken, niin kutsutut kuin kutsumattomatkin. Erilaisuuden salliessaan teokset asettuvat alttiiksi tiedoille ja prosesseille, joiden sisällöistä ja suunnista ei ole varmuutta. Teokset kuvantavat feministi-fyysikko Karen Baradin ajatuksia agentiaalisesta eli toiminnallisesta realismista: erilaisten ja yhteismitattomien asioiden, esineiden ja ihmisten muodostamasta eriytymättömästä toimijuudesta. Tämä yhteistoimijuus pohjaa horjuviin ja huojuviin suhteisiin, jossa varmuus ja turva ei ole kielessä tai kategorioissa. Se itsessään on uutta, huokoista ja poeettista ilmausta.
FT Riikka Haapalainen on taidehistorioitsija, tutkija, museopedagogi ja yliopisto-opettaja Aalto-yliopistossa.
Kuvat:
vasemmalla: Noora Sandgren / Dialogue 13.8.2016 (30 min, lilac explosion), 2016
oikealla: Noora Sandgren / To compose – To decompose (microbes, 6 days), 2018
